Elämänmuutos mai ääs

Taukoa on ollut kirjoittelussa ja syykin siihen löytyy ihan tästä näppiksen takaa. En ole kirjoittanut hienosta elämänmuutoksestani koska en ole sitä toteuttanut, en sitten pätkääkään!
En tiedä mitä mulle on tapahtunut mutta yhtäkkiä lopetin vihersmoothiet ja kaikki ja aloin ahmimaan kaksin käsin herkkuja, sipsejä, limua, roskaruokaa ja kaikkea mahdollista, saanko rumasti ilmaisten sanoa että PASKAA.

En käsitä mikä mulle tuli. Samaan aikaan treeneissä käyminen vähentyi huomattavasti, nytkin on ollut jo viikko taukoa. Okei, venäytin kylkeni viime viikolla uchokomi-treeneissä ja loppuviikon jo pelkkä kyljen kääntäminen sängyssä oli työn ja tuskan takana. Mutta silti.

Nyt olen ottanut vähän etäisyyttä itseeni ja miettinyt että missähän nyt mahtaa mättää taas. Mikä saa ihmisen ahmimaan sokeria ja valkoista vehnää, suolaa ja rasvaa? Miksi terveellinen elämä on niin pirun vaikeata?
Minäkin olen lukenut aiheesta kirjoja, lehitjuttuja, ja netissä. Tiedostan ja tunnen oman kehoni ja tunnen sen että se ei voi hyvin tällä "ruokavaliolla". Miksi teen silti väärin, vaikka tiedän mitä minun pitäisi tehdä voidakseni hyvin?

Judossa alkoi kisaryhmän peruskuntokausi ja ensimmäisen viikon kävin kaikissa iltatreeneissä, verenmaku suussa että nyt mä perkele alotan elämänmuutoksen. Olin enemmän ja vähemmän jumissa ja joka paikkaa kolotti mutta hammasta purren menin vielä perjantaina heittotreeneihin missä heitettiin 150 heittoa per nuppi.
Korjausliike taisi olla vähän turhan raju yhtäkkiä koska sitten menin ja venäytin tuon kyljen. Ei paha juttu, mutta ärsyttävän kipeä.
Sitten treenit jäi. Eilen olisin mennyt uchi-komitreeneihin mutta sattuipa kivasti kova migreeni ja taas jäi väliin.

Olen ruoskinut ja syyllistänyt itseäni, haukkunut ja inhonnut, katsonut peilistä kroppaani jossa alkaa näkyä jo ahmimisen merkit. ja ajatellut että mitä hittoa sä Katri teet. Jokaisen suklaapatukan avattuani inhoan itseäni taas lisää. Jokainen treeni joka jää väliin saa minut raivon partaalle, ja se raivon kohde olen minä itse.

Eilen sitten pistin japailaista rentoutusmusiikkia soimaan ja venyttelin. En venynyt yhtään, onko ihme kun liikunta on ollut rajuja spurtteja ja sitten aina viikon tauko, huonolla ruokavaliolla ja palauttelu unohtunut johonkin taivaan tuuliin. Olen jäykkä, kolho, kömpelö, rupsahtanut akka jonka liikunnallinen suunta on pahasti hukassa.

Vedin siinä syvään henkeä ja yritin vähän meditoida ja pureutua itseeni.  Kysyin itseltäni, ketä varten sinä treenaat? Kenelle yrität todistaa jotain? Kenen pelkäät pettyvän, jos treenit jäävät väliin?
Ja tajusin, etten treenaa itselleni, vaan muille. Haluan että lähipiirini on minusta ylpeä, kun voin kerskua käyväni monta kertaa viikossa matolla. Pelkään että valmentaja pettyy jos en käy joka päivä treeneissä. Pelkään, etten kuulu joukkoon, jos vaan harrastelen omaksi ilokseni, vaan jostai olen saanut päähäni että minunkin pitää ehtiä, pystyä ja jaksaa samanlailla kuin parikymppiset sällit jotka treenaa EM-kisoihin.

Miksi? En minä ole mikään kilpailijalupaus. Olen kolmeakymppiä lähentyvä yrittäjä. Minulla on yksityiselämässäkin paljon hoidettavaa ja paljon stressiä. Tuskin kukaan ihmettelee, jos käynkin vain kolme kertaa viikossa treeneissä tai vain kaksi. Tuskin kukaan edes olettaa että minun pitäisi pystyä samaan kun lapsesta asti urheilleet nuoret pojat. Halloo Katri.On vähän eri asia, jos on nuori ihminen joka on vasta alkanut rakentaa omaa elämäänsä treenaamisen ympärille.  On eri asia, kun olen rakentanut muun elämän ensin ja nyt yritän sovittaa judoa siihen muuhun elämään eikä toisinpäin.

Asennemuutos olisi paikallaan. Miksi olen lähtenyt suorittamaan niin kovasti? Olen unohtanut sen judon syvimmän olemuksen ja sen, mitä lähdin hakemaan. Halusin kehittää kehonhallintaa ja mielenhallintaa. Niiden hallitseminen on kaukana, kun kroppa huutaa apua puutteellisen ravinnon ja väärän ravinnon, vääränlaisen treenaamisen ja vääränlaisen palauttelun johdosta. Mielenhallinta on kaukana kun hampaat irvessä väännän ja käännän vaikka sattuu joka paikkaan, suoritan ja yritän olla mieliksi kaikille.

Ehkä olisi hyvä nyt istahtaa alas miettimään, vetää henkeä sen verran, että sekasorto pääni sisällä rauhoittuu.
Pitää oppia kuuntelemaan itseään. Mulla on aika raskan työ yrittäjänä. Toimeentulo on todella tiukassa, ja rehellisesti sanottuna harrastus haittaa työtä jos yritän käydä useita kertoja viikossa treeneissä.
Matkaa treeneihin tulee noin 45 min per suunta. Eli ihan ohimennen en pääse treeneissä käymään vaan se on koko illan kestävä juttu.

Mitäpä jos unohtaisin suorittamisen ja unohtaisin ajatukseni siitä, mitä muut minulta odottavat. Mitä jos menisin tatamille ihan omana rentona itsenäni, niin usein kun se minun mielestäni on mahdollista.
Pakkomielteen ovat aina pahasta. ne sulkevat ovia sekä pysäyttävät elämänvirran. Sieluni ja ruumiini ei ole yhtä, keho tekee mutta mieli on jossain ihan muualla. Sen suorittamiseksi kutsutun seinän takana.

Ei judossa ole tärkeää kilpailujen voittaminen tai vöiden suorittaminen. Judossa tärkeintä on se henkinen pääoma. Ja sitä saa vain olemalla läsnä, levollisesti jokaisessa harjoituksessa. Ilman kiirettä, ilman paineita, ilman huonoa omatuntoa, ilman huonoa itsetuntoa, ilman pelkoa siitä että mitä jos epäonnistun tai mitä jos en jaksakkaan.

Olen aina ollut sitä mieltä, että levolliset ihmiset ovat aina jotenkin hyvin kauniita. Sellaiset ihmiset, oli se sitten mies tai nainen, joka vain on. Joka tietää paikkansa tässä maailmassa, ottaa rennosti vastaan elämänsuomat mahdollisuudet. Ei hauku, ei kadehdi, ei suorita vaan on vain oma tyyni itsensä. Sen levollisuuden näkee silmistä. Harvalla, hyvin harvalla ihmisellä on sellainen levollinen katse.
Itse haluaisin pyrkiä siihen, mutta tällä tavalla se ei onnistu.

Entä jos tavoitteeni ei olekkaan olla hyvä kilpailuissa, entä jos en tavoittelekkaan lihaksikasta kroppaa muuten vaan. Entä jos uusi tavoitteeni on olla levollinen. Sellainen, että minusta huokuu hyvä olo ja terveys. Seisoisin kädet rentona sivuilla, levollinen katse silmissäni, hyvässä ryhdissä.
Entä jos ei olisikaan enää väliä suorituksilla ja ulkonäöllä. Entä jos en enää pelkäisi itseäni, inhoisi itseäni ja näkisinkin peilissä vain tyyneyttä ja hyvää oloa. Ketä varten vatsani pitäisi olla kuin pyykkilauta? Kuka sitä pidemmän päälle edes katselisi, vaikka sellaisen joskus muka saisin? Sama Katri mä olisin silti, vaikka saavuttaisin timmin kropan ja olisin kova luu kilpailuissa.

Jos tavoite onkin olla pelkästään hyvinoiva, hyvät valinnat tulisivat ehkä kuin itsestään. Jos kuuntelen tarkasti, mitä minä juuri nyt kaipaan, ja täytän sen tarpeen. Entä jos vaihdankin yhdet judotreenit viikossa joogaan tai pilatekseen, joka tasapainottaa ja palauttaa. Entä jos lähden tietoisesti rentouttamaan kaaottista mieltä, tulisiko sinne tilaa pohtia ruokavaliota?

Itselle tässä eletään ja treenataan. Ehkä jos ei yritä niin kovasti kuulua joukkoon, vaan onkin rauhassa oma itsensä, se joukko, ne ihmiset, ja ne tapahtumat tulevatkin silloin minun luokseni luonnostaan.

Jos pienennän tavoitteeni oman kokoiseksi, enkä suotta yrittäisi kaapata syliini tuhansien kilon kokoista järkälettä. Pala kerrallaan sellaisia juttuja, jotka ihan oikeasti on mahdollista toteuttaa.

Tällä tavalla, elämällä kaoottisesti, syömällä kaoottisesti, ajattelemalla kaoottisesti, tulen vain ja ainoastaan kipeäksi ja väsyneeksi. Sen sijaan että vimmatusti tavoittelen liian suuria juttuja, asettaisin tavoiteeksi olla tyyni ja levollinen. Se riittää. Olin sitten minkä tahansa näköinen tai kokoinen, olin sitten hyvä judossa tai sitten en.

Selkeä mieli ja rento keho. Sitähän se valmentaja yrittää opettaa päivästä toiseen. Jospa nyt yrittäisi ottaa oikeasti oppia siitä ja pyrkiä ensisijaisesti siihen. Voimat, lihakset, hyvä fyysien kunto ja raudanluja voitontahto tulevat vasta sen myötä, kun oppii ensin kuuntelemaan itseään ja seisomaan paikallaan.

Eipä mulla muuta. Toivottavasti huomenna pääsen tatamille, Ja toivottavasti unohtaisin huonon asenteeni ja aloittaisin koko homman asenteellisesti uudestaan alusta.

Nähdään taas!

Kevät!

Tänään aamulla oli jo ihana fiilis herätä. Viime päivät ovat olleet kuin marraskuisena kurakautena, sumua, loskaa, märkää, liukasta, YÖK.

Mutta tänään kevät näytti ensimmäisen kerran pilkahdustaan kun aurinko väläytteli vähän säteitään, linnut sirkuttivat ja vesi tippui räystäiltä.

Pitkän, pimeän, raskaan, stressaavan talven jälkeen oli aivan mahtavaa tänä aamuna kiskaista lenkkarit jalkaan ja lähteä kävelylle. Olen ollut jo pari kuukautta jatkuvasti kipeänä, astmakin on muistutellut itsestään kun pöpöt ovat päässet sinne keuhkoihin ja nenä on ollut taas tukossa. Se on vaikuttanut suoraan treenaamiseen ja jaksamiseen, voimat on totaalisen out, ja viimeiset pari viikkoa treeneissä olen vilkuillut kelloa että loppuisi jo, kun joka paikkaan sattuu, henkeä ahdistaa ja heitettävänä oleminen on tuntunut kurjalta. Se on ollut masentavaa, ja uusi tunne minulle, sillä yleensä nautin täysin rinnoin treeneissä.

Kävin lääkärissä, ja tuomio oli: Liikaa stressiä, liikaa treeniä, nyt pidät taukoa ja palaudut!
Tajusin sen itsekkin, olen kovin stressaantunut yritykseni myötä ja olen huomannut kuinka nivelkivut ja lihassäryt ovat jo arkipäivää. Lihakset, varsinkin kaula, kämmenet ja pohkeet kramppaavat koko ajan. olen kuolemanväsynyt (meinaan nukahtaa joka kerta rattiin kun ajan töihin/treeneihin).

Joten nyt olen pitänyt viikon tauon treeneistä, antanut itselleni luvan vähän levätä. Ehkä jostain kertoo sekin, että kun päätin pitää taukoa, nukuin kaksi päivää peräkkäin ensin iltapäivällä 4-5- tunnin päiväunet, sitten heräsin, söin iltapalan ja hoidin koirat, ja menin heti perään yöunille.

Tauko tekee varmasti terää, sillä keho ehtii palautua ja saan uutta intoa treeneihin. En halua että motivaationi kärsii siitä että kaikki paikat huutavat hoosiannaa jokaisissa treeneissä, vaan treeneissä tulisi olla energinen, voimakas ja hyvä fiilis.

Lenkillä oli ihanaa tuoksutella kevään tuoksuja, kuunnella lintuja, katsella tulvivaa jokea ja nauttia auringonsäteistä. Sain mukavan energiaboostin tälle aamulle ennen työpäivää, kun vihdoinkin sain ikaiseksi ulkoilla. Ulkoilut ovat jääneet tosi vähiin nyt talvella, koska täällä metsän keskellä on pilkkopimeää aina kun olen kotona, joten lenkille lähteminen ei ole kauhean mielekästä.. Niinpä se sitten jää monesti kokonaan väliin. Onneksi kevät ja ihana valo tulevat kovaa vauhtia!
Ja taas kiitin mahdollisuusta olla yrittäjä, vaikka se tuo valtavan vastuun ja stressin, on siinä hyvätkin puolensa, voin hyvällä ilmalla venyttää töihin lähtöä ja käydä lenkillä, ja tehdä illalla sitten töitä. Saan hallita omaa aikaani, toista olisi palkkatyössä.

Nyt olen parisen viikkoa saanut aikaiseksi ihan oikeasti juoda aamuisin vihersmoothien. Spirulinajauhe on ollut niin pahaa, että en ole pystynyt sitä juomaan, mutta sitten luin jostain kuntoilulehdestä vinkin että sekoita smoothieen turkkilaista luomujogurttia, se pehmentää spirulinan makua. Ja kas, alkoi maistumaan! Tämän hetken resepti on:

1 porkkana
1avokado
1 banaani
iso kourallinen salaattia
kourallinen mustikoita
luomujogurttia
1 rkl spirulina-leväjauhetta
vettä

Resepti vaihtelee sen mukaan mitä kaapissa on. Tuo annos on siis kahdelle, koska isäntäkin on innostunut juomaan smoothieta. Tuosta tulee n. litran verran tavaraa.
Vaikutuksista en osaa edelleenkään sanoa, koska olen pitänyt treenitaukoa mutta toivon että spirulinan sisältämä runsas proteiini auttaisi lihas-ja nivelkipujen hallinnassa ja jaksamaan treeneissä.
Kolarissa vammautunut lantiokin on muistutellut ikävästi itsestään viime aikoina, mikä onkin mun pahin pelkoni. Toivottavasti en joudu sen takia koskaan lääkäriin, koska en ikinä kehtaisi kertoa että sen vamman jälkeen "hoidan" itseäni käymällä judossa, pahin mahdollinen harrastus kun lantio on pultattu takaisin kokoon levyillä ja ruuveilla. Voisi olla lääkärillä pari valittua sanaa meikäläiselle sanottavana..

Kerroin aikasemmin että vaihdoin shampoon ja hoitoaineen luomuun. Eli hiussaippuaan ja argan-öljyyn. Hiusten kunto on parantunut huimasti! Mulla on luonnostaan kuivat ja karheat hiukset, eikä niistä koskaan tule mitään sileitä ja kauniita hiuksia mutta hamppuisuus on vähentynyt huomattavasti, ja hiukset on ihanan pehmeät!Ainut miinus on se, että tykkään siitä että hiukset tuoksuvat hyvälle, ja näitä tuotteita käyttämällä hiukset ei tuoksu oikeastaan millekkään mutta eiköhän tuoksuasiaankin löydy jostain eteerisistä öljyistä ratkaisu.

Maaliskuussa on seuraavat judokilpailut jos olen oikein katsonut ja mennään taas koittamaan josko sitä onnistuisi voittamaan. Ice Power Cupissa sain jo pisteitäkin sinivöisiä vastaan joten olen tosi tyytyväinen matseihin!

Kävin tutun kuvaajan kanssa ottamassa vähän judokuvia Tuuloksessa, Vihavuoden koskella silloin kun pakkasta oli -23 astetta. Oli mahtava kuvauspäivä ja kuvistakin tuli hienoja!
Kylmähän siellä oli kuin siperiassa mutta auto oli käynnissä ja menin aina välissä kuumaan autoon sulattamaan jäätyneet varpaat.

Tässä muutamia kuvia siitä:

Kevättä, parempaa kuntoa ja energisempää oloa odotellessa! Uskon kyllä vakaasti, että kun pakotan itseni ulkoilemaan enemmän piristyn taas ja jaksan paremmin. Talvi on aina raskas muutenkin, ja nyt stressi on kuristanut otteellaan tosi kovaa, mutta budokan levolliseen tyyneyteen pyrkimällä selviän kyllä.

Palataan taas astialle!

Kohti lisäaineetonta elämää.

Aikaisemmin jo mainitsin että ostin Heidi Kuusiston luonnollinen ruokavalio-kirjan. Suosittelen lämpimästi kyseisen kirjan hankkimista, jos vähääkään kiinnostaa mitä suuhusi laitat. Teoksen luettuaan ymmärtää, miten lisäaineilla ja kemikaaleilla kyllästettyä ruokamme on tänä päivänä.

Minä olen hitaasti lämpiävää sorttia, lisäksi omaan aika huonon itsekurin. Olen lähtenyt tekemään pikkuhiljaa muutoksia elämääni. Heidi Kuusisto itse asiassa suosittelee tällä tavalla toimimista, sillä niin saa pysyvämpiä muutoksia. Lisäksi yhtäkkinen muutos esimerkiksi luomu-kasvisruokavalioon voi olla keholle shokki, kun sinne varastoituneet kuonat ja lisäaineet lähtevät kerralla liikkelle.
Jotenka en ole lähtenyt itseäni syyllistämään, vaan pikemmin sille linjalle, että lisään hyvää, ja poistan huonoa, hiljalleen ja tuote kerrallaan.

Olen aloittanut terveyssmoothien nauttimisen. Ihan joka aamu en sitä ehdi tehdä (koska omaan niin kauhean hyvät unenlahjat), mutta pyrkimys on tätä harrastaa usein.
Smoothieen laitan pakasteesta marjoja (mustikoita, punaherukoita, mansikkaa, puolukkaa yms), yhden banaanin, sekä yhden avokadon, lisäksi laadukasta spirulina-jauhetta.
Spirulina-jauhe on kuivatusta levästä tehtyä superfoodia. Olen käyttänyt sitä vasta muutaman kerran joten en osaa terveyshyödyistä vielä kertoa sen kummemmin, muuta kun että se näyttää ja haisee oksennukselta, mutta mitäpä sitä ei terveytensä eteen tekisi.. Teen smoothien pelkkään veteen, en laita maitoa, enkä sokeria.

Lisäksi yksi elämääni lisätty asia on suolavesi. Sekoitan hyppysellisen ruususuolaa lasilliseen vettä ja juon sen. Suolaa käsketään yleensä välttämään, mutta kirjassa annettiin ohje laatusuolan käyttöön tällä tavalla, koska se on keholle välttämätön aine. Varsinkin, kun harrastan monta kertaa viikossa melko kuluttavaa ja rankkaa urheilua judon muodossa.

Luomu on alkanut luikerrella jääkaappiin kokoa ajan enemmän. Luomuhan on aika kallista, mutta toisaalta, jos luomu maksaa muutaman kymmenen senttiä enemmän per tuote, ja sillä tavalla voin rauhassa nauttia ruoasta ilman myrkyllisiä kemikaaleja ja lisäaineita, onko varaa olla panostamatta terveyteen sen verran?
Rahaa voi aina tienata lisää, mutta menetettyä terveyttä ei välttämättä saa takaisin.

Kirjasta innostuneena aloin miettimään, kuinka paljon me ihmiset oikein tungemme kemikaaleja itseemme perusarjessa. Alkoi suorastaan puistattamaan, pesuaineet, dödöt, meikit, ihan kaikki ovat kauheita kemikaalimössöjä ja hyvillä mielin vaan niitä laappii naamansa ja vartaloonsa.
Onko tälle joku vaihtoehto?

No, otin siitä selvää menemällä Hämeenlinnaan, luomukauppa Ryytimaahan. Siellä näkyi olevan hyllyssä ihania saippuoita ja öljyjä, ja myyjä suositteli minulle hiussaippuaa. Eli ihan palasaippua, täysin luomua ja luonnollista. Valitsin Flow-sarjan bruneteille tarkoitetun saippuan, joka syventää ruskeaa väriä luonnollisesti.
Saippuaa käyttämällä päänahkaan ja hiuksiin varastoituneet kemikaalit poistuvat hiljalleen.

Hoitoaineeksi ostin kylmäpuristettua argan-öljyä. Pari tippaa kasvoille ja hiuksiin, ja taas pari kemikaalituotetta sain poistettua käytöstä ostamalla tätä.

Vaikutuksen huomasi heti! Hiukset on ihan erilaiset! Hamppuisuus väheni ja hiukset pehmenivät. Mulla on siis oman väriset hiukset, lopetin hiusten värjäämisen jo pari-kolme vuotta sitten koska alkoi ärsyttää se ainainen juurikasvu, lisäksi jo silloin pelkäsin tekeväni itselleni vahinkoa koska hiusvärit ovat ihan kauheaa myrkkyä. Ehkä siksi hiukset ovat niin herkät kaupan shampoille, koska pinnassa ei ole väriä "suojaamassa" vaan haitalliset kemikaalit pääsevät suoraan hiukseen kiinni. Ja ehkä myös siksi luomutuotteiden hyvä vaikutus näkyi heti, koska esim öljy pääsee suoraan hiukseen eikä väri estä sen imeytymistä. Tämä on siis minun kehittämääni keittiöpsykologiaa hiuksista, korjatkaa jos olen väärässä.

Olen tavattoman onnellinen, että jaksoin sinnikkäästi kasvattaa värjätyt hiukset pois ja sain tilalle oman luonnonvärini. Ehkä se on hailakka väri, mutta silti se on minusta nätimpi väri kuin aikanaan mitkään värjätyt hiukset. Ja nyt voin siltä osin huokaista, edes osa elämästä on tehty kemikaalittomaksi!

Tarkoitus on hiljalleen kokeilla ja vaihtaa kaikki kosmetiikka mahdollisimman luomuun ja luonnotuotteisiin. Haluan olla terve, ja elää ilman lisäaineita, tässä on jo hyvät ensiaskeleet siihen!

Mitä kuuluu judoon? Käyn monta kertaa viikossa treeneissä. En osaa sanoa edistyksestä mitään, nyt on tullut otettua tosi paljon randoria mutta kehitystä ei omasta mielestäni näy yhtään. Pelkään että älyllinen judo ei koskaan löydä luokseni, en vain osaa etsiä paikkoja mistä heittää. Turhauttaa ja kiukuttaa välillä, mutta olen päättänyt että lyön vaikka sitten loppuelämäni päätä seinään mutta ainakin yritän..

Kehonhallinta on jostain syystä huonontunut viime aikoina! Olen edelleen laiminlyönyt venyttelyä, mikä on suuri suuri virhe! Lisäksi kuulin, että palautuakseen rankoista treeneistä kotona pitäisi vielä harrastaa palauttelevaa kevyttä liikuntaa. Ilmankos olen ollut niin raihnainen ja lihakset hapoilla koko ajan. Olen tullut treeneistä, niin syön jotain ja kaadun suoraan sänkyyn. Ja seuraavana päivänä taas treeneihin Ei ihme että paikat jumittaa.. Aika paljon on petrattavaa meikäläisellä tässä urheilussa jos haluan pysyä terveenä ja hyvinvoivana.

Nyt olen käynyt kisatreeneissä aika ahkerasti, niin palautumisen merkitys kasvaa huomattavasti koska treenejä on minun kohdallani 4-5kertaa viikossa, sen mukaan miten ahkerasti jaksan käydä.

Kauhea into olisi kehittää kehonhallintaa ja venyvyyttä. Olen yrittänyt opetella voltteja mutta ei tuo oikein onnistu kun en hallitse oikeita lihaksia ja venyvyys on huono. Mutta olen päättänyt hankkia kotiin pari tataminpalaa jotta uskaltaisin treenailla täällä itsekseni kaikkea pientä, mitä ei ehdi normitreenien aikana treenata tarpeeksi.

Tässä on eräs motivaatiovideo, näitä haluaisin oppia! Kyseiset henkilöt opettavat myös aikusille akrobatiaa, voltteja ja sen sellaista. Olen suunnitellut, että kaappaan siskontyttö Emilian mukaan ja mennään joku kerta Orimattilaan näiden oppiin. Emilia harrastaa cheerleadingia (kirjoitetaankose noin?) ja minusta on hauska seurata kun Emppu treenaa kaverinsa kanssa erilaisia voimisteluliikkeitä. Joskus kesällä tehtiin trampoliinilla kaikkia voimisteluliikkeitä, ja tottakai minä yritin niitä voltteja jonka seurauksena tulin niskoilleni alas niin että rusaus vaan kävi. Ei pitäis vanhan akan enää leikkiä..

No mutta, tässä tämä video, tavoite on tulevaisuudessa oppia yhtä upeaa kehonhallintaa!

 http://www.youtube.com/watch?v=dQgQoburhts&list=UUDVb-aZXpkzDQy-2lN44X0g&feature=c4-overview

Voitatko vai häviätkö?

Kun ilmoittaudun kilpailuihin, minulla on tapana käydä vähän väliä katsomassa kuka tulee vastaan.
Elän matseja mielessäni etukäteen, ja monesti ajatukseni muovaavat häviötä.

Sanon kaikille että hehheh, mennään nyt taas ottamaan turpaan mutta tuleepahan taas kokemusta, tai lukuisia muita selityksiä.

Tässä eräänä iltana oikein pysähdyin miettimään asiaa. Jos minä päätän etukäteen häviäväni, kuinka voisin koskaan voittaa?

Mietin sitä kaavaa. Joka ikistä tummempaa vastaan ottamat matsit olen jo etukäteen hävinnyt ajattelemalla, että enhän minä tuolle voi pärjätä.
Sitä vastoin taas jos olen mennyt tatamille varmana siitä, että kyllä minä pärjään, olen saattanut jopa voittaa. Tämä on tapahtunut vain omantasoisten kilpailijoiden kanssa, mutta joka tapauksessa, olen silloin päättänyt voittaa, ja olenkin voittanut.

Joka kerta, kun naureskelen omalle huonoudelleni, teen sen siksi ettei tavallaan hävettäisi hävitä niin paljon. Kun olen jo etukäteen nauranut omalle häviölle, se häviö ei ehkä ole niin suuri juttu ja säilytän kenties ylpeyteni paremmin? Ehkä kuvittelen olevani nöyrä, mutta ei se ole oikeaa nöyryyttä. Nöyryys on suunnaton vahvuus ja voima. Itselleen alentuvasti naureskelu on epävarmuutta, jolla ei ole sisäisen voiman saati oikeanlaisen nöyryyden kanssa mitään tekemistä.

Joka kerta, kun suhtaudun jo etukäteen häviö mielessäni, olen ihan oikeasti jo hävinnyt.

Olisiko aika muuttaa suhtautumista?

Entä jos tyhjentäisin mieleni ennen matsia? En odota mitään. En päätä mitään. En elä etukäteen matsia. Vasta alkukumarruksessa katson kuka tulee vastaan, ja silloinkin vastustajaa silmiin vyön värin sijasta.

Ehkä aikaisemminkin olen kertonut että olen kiinnostunut kaikesta itämaisesta henkisyydestä. Kuuntelen paljon meditaatiomusiikkia, käyn silloin tällöin erilaisissa energiahoidoissa, vyöhyketerapiassa, ja uskon itämaiseen käsitykseen chakroista ja energioista.
Minua kiehtoo sisäinen tyyneys ja rauha, ja haluan pyrkiä siihen itse. Se oli suuri syy siihen, miksi aloitin kamppailulajin. Läsnäolon voima on uskomaton.

Toivon, että kamppailulajeja harrastavat ihmiset ottaisivat edes jollain tasolla selvää näistäkin asioista, sillä judokaan ei ole pelkästään urheilua ja hikoilemista. Vaan se on myös suuri henkinen läksy ja kasvun tie,.
Joka ei tätä ymmärrä, tai usko siihen, ei minun mielestäni voi kutsua itseään täysipainoiseksi judokaksi.

Mielen voima on uskomaton. Olen lukenut paljon aiheesta kirjallisuutta ja kuullut ihmisten kokemuksia ja aihe kiehtoo koko ajan enemmän.

Itse olen vasta opintieni alussa. Opettelen kovasti luottamaan itseeni, jotta voisin myös olla sisäisesti tyyni, nöyrä ja luottavainen.

Olen tosi kova tuomitsemaan itseäni, olen melko pedantti ja hermostun heti jos suoristus ei ole omasta mielestäni täydellinen. Juttelin juuri seuramme sensein kanssa, juttelimme minun ottelutyylistäni.
Yllättäen hän sanoi, että minä yritän liikaa, ja siksi randorit ja matsit päättyvät liian usein siihen että meikäläinen on selällään matossa, koska yliyrittäminen sulkee mielen ja jäykistää vartalon helposti heitettäväksi.
Meinasin ensin väittää vastaan, koska itse ruoskin jokaisen matsin jälkeen itseäni etten yrittänyt tarpeeksi, ja ensi kerralla kovemmin, vielä paremmin, vielä rajummin.

Mutta hiljenin ja aloin ajattelemaan asiaa ja tajusin että sekö siinä oikeasti mättää? Ruoskin itseäni niin, että jos heittoyritys ei matsissa lähde täydellisesti ja oppikirjojen mukaan, en edes yritä loppuun asti. Niin, sehän on yliyrittämistä, yrittää olla liian hyvä. Jäykkänä päkittää päkittää vaan, kaikki rentous tiessään.

"Ole oma itsesi, ja rentoudu", oli ohje. Ei tarvitse olla täydellinen. Kunhan on rento. Otsassani syttyi lamppu.

Pitää olla läsnä. Jokaikisellä solulla, joka on täynnä upeaa energiaa, pitää olla läsnä, rento, ja luottaa itseensä. Taidot eivät varmasti ole kovin heppoiset kahden vuoden harrastamisen jälkeen, mutta eivät ne koskaan kehitykkään jos suotta ruoskii itsensä verille jokaisen epäonnistumisen jälkeen, vähättelee itseään, häviää puheissaan jo viikkoja ennen oikeaa matsia.

Ehkä minä keskityn tämän viikon treeneissä rentouteen, ja kotona harrastan meditaatiota ja syvähengitystä, ja harjoittelen läsnäolemista tässä hetkessä.

Ne hetket ovat upeita, tiedättekö tunteen? Kun koko keho ja mieli on tässä. Ei menneisyydessä, ei tulevaisuudessa, vaan TÄSSÄ. Ajatukset virtaavat, mutta voit tarkastella niitä sen kummemmin kiihtymättä. Hengität rauhassa, ja tunnen rauhaa sisälläsi.

Tälläisiä hetkiä olen saanut kunnian kokea paljon koska olen ollut mukana erilaisilla kursseilla ja hoidoissa jotka käsittelevät aihetta.





Haaveilen paljon myös joogan ja Tai Chin aloittamisesta. Olen tehnyt elämästäni ihan liian kiireistä. Minä en sillä tavalla ole suorittajatyyppiä, arvostan suuresti rentoutumista ja rauhoittumista enkä koe siitä huonoa omatuntoa. Vaadin itseltäni monesti liikaa, mutta toisaalta taas voin surutta kävellä tuntikaupalla hiljaksiin metsässä koirien kanssa, pysähtyä ihastelemaan pientä kaunista kiveä ta naavanriekaletta.
Joskus vielä ennen yrittäjäksi ryhtymistä saatoin istua tuntikaupalla läheisellä korkealla kalliolla ja vain katsella mieli tyhjänä ja avoinna laajaa maisemaa.
Surukseni olen hypännyt liikaa oravanpyörään, ryhtynyt tätä nykyä "suorittajaksi". Koko ajan kiire, koko ajan pitää tehdä jotain, ruoskin itseäni jaksamaan pitkiä päiviä töissä, lukuisia judotreenejä viikossa, päälle hommat seuran hallituksessa ja kodin hoitaminen.

Hmmm. Olen siis kadottanut jotain ÄÄRIMMÄISEN tärkeää. Minä en halua olla suorittaja! En työlämässä, en vapaa-ajalla, enkä varsinkaan judossa!

On siis aika ryhtyä etsimään se tyyni ja rauhallinen Katri sieltä jostain kiireisen, stressantuneen yrittäjän sopukoista, oppia rentoutumaan.

Koska viimeksi olen kävellyt luonnossa? Niinpä, en muista! Töissä, treeneissä, töissä, treeneissä, siinä se.

Löytyisikö se rentous ja läsnäolo niihin matseihin rentoutumisen kautta? KYLLÄ!

Lahti Shiai odottaa 7.12. Kohta siis mennään taas.

Katsotaan, auttaako tämä oivallus ja asenteenmuutos yhtään matseissa Lahdessa.

Nähdään!

Elämänmuutoksen ensiaskelia

Terve taas!

Onkin vierähtänyt aikaa viimeisestä kirjoituksesta. Olen ollut hirveän kiireinen yritykseni osalta ja koska sattuneesta syystä illat kuluvat Hämeenlinnassa tatamia paukutellessa niin ei tahdo löytyä aikaa kirjoittamiseen.

Mutta nyt ajattelin päivitellä kuulumisia! Terveyden osalta on tatapahtunut iso muutos. Syön astmaan tällä hetkellä kortisonia tablettimuodossa, 16 mg päivässä kuukauden ajan, ja kaksi viikkoa on nyt takana. Se on parantanut allergisen nuhani lähes täysin! Saan öisin tätä nykyä jopa nukuttua koska nenä pysyy auki ja limakalvot poskionteloissa ja nenässä ovat taas normaalit.

Kuurin kanssa samaan aikaan teen kuukauden mittaista pef-seurantaa, jossa puhallan mittariin aamuin illoin ennen avaavaa lääkettä ja avaavan jälkeen. Nyt näyttää että tulokset alkavat hiljalleen parantua, kuten lääkäri lupaili. Rintaa ei paina enää niin paljon, mutta treeneissä ei vieläkään happi kulje juuri ollenkaan. Tähän voi vaikuttaa myös paljolti huonontunut kunto, sillä tämä vuoden kestänyt olotila on rapistuttanut kunnon niin henkisesti kuin fyysisestikkin.. Mutta suuntahan on vain ylöspäin, eikö totta?

Mutta olo on selkeästi parantunut, eikä sivuoireita kortisonista ole juurikaan ilmennyt muuta kuin tolkuttomia väsymyskohtauksia. Paino on nousun sijaan tuntunut laskevan kilon verran, voi olla tosin kuvitelmaakin. ;) 

Olen ollut hyvin tyytyväinen siihen, että on tullut käytyä pystyrandoritreeneissä omien treenien lisäksi. Vihdoinkin sain parin joka haluaa myös ylimääräistä treeniä! Tässä kovasti pohdin tulevaisuuden kuviota treenin osalta.  Joulukuussa on vihreän vyön koe, ja sen myötä kurssi vaihtuu ja treenipäivät. Pyrin sovittamaan viikko-ohjelmaan  kilpatreenejä myös niin paljon kun vaan kykenen, koska härkämäinen raivo on noussut ja aion nostaa kuntoani vaikka väkisin!
Tahdon tuntea oloni reippaaksi, voimakkaaksi, notkeaksi ja hyvinvoivaksi, en väsyneeksi ja kipeäksi reppanaksi.

Joulukuussa, itse asiassa kaksi päivää ennen vyökoetta, on Lahti Shiai johon aion mennä ottamaan taas mittaa itsestäni. Vyörajoituksia ei ole, joten mielenkiinnolla odotan ketä kaikkia vastaan tulee ja pääsenkö kisaamaan daneja vastaan. Mikäs siinä, antaa mennä vuan! Parhaani teen ja katsotaan mihin se riittää.

Tilasin luonnollista ruokavaliota koskevan kirjan, Heidi Kuusiston Luonnollinen Ruokavalio joka on juuri minun tarpeisiini kuin tehty teos! Kiinnostaa kovasti oppia syömään mahdollisimman luonnollisesti, ilman lisäaineita ja muuta roskaa.

Parasta kirjassa on se, että se ei kehota tekemään muutosta kerralla, vaan nimenomaan hiljalleen. Lisätään tiettyjä elementtejä ruokavalioon, poistetaan toisia, mutta askel kerrallaan. Koska rauhassa toteutetut muutokset ovat pysyvämpiä kuin yhtäkkiset dieetit.

Olen ottanut jo käytännön pyöräyttää tehosekoittimessa joka aamu smoothien, joka sisältää banaanin, avokadon, mansikoita, mustikoita, viinimarjoja, karpaloita ja vettä. Ei sokeria tai maitoa. Kyllä on hyvää! Terveellisempää aamupalaa tuskin edes on olemassa.
Tästä hiljalleen korjaillaan ruokavaliota ja aion tarkkailla itseäni että millä tavalla olotila muuttuu. Kasvisruokailijaksi tuskin ryhdyn kokonaan tulevaisuudessakaan, mutta lihan voisin vaihtaa kalaan ja kanaan.

Treenien jälkeen olo on ollut aika huono, tarvitsisin neuvoja että mikä olisi parasta palautumiseen. En suostu syömään teollisia jauheita vaan toivon löytäväni vaihtoehdon ihan rehellisestä ruoasta. Epäilen, että yksi puutos on ja magnesium. Aion kehitellä tuoresmoothien jossa saisin magnesiumia ja suolaa luonnollisessa muodossa, jonka voisi sitten imaista naamariin kotimatkalla.

Judo on keholle kova laji. Lihaksiin muodostuu paljon happoja, ja keho saa kovia iskuja joten hyvä palautuminen olisi elintärkeää. Oheen olisi hyvä ottaa tavaksi syvähengitysharjoituksia ja syvävenyttelyä.

Tämä projekti on niin mielenkiintoinen, koska ihmiskeho on valtavan ihmeellinen elementti. Koska koekaniinina toimin minä itse, en malta odottaa tuloksia! Varsinkin kun lähtökohta on väsynyt, raihnainen, jumiutunut nuori nainen. Mihin voinkaan vielä yltää, kun saan hoidettua oman kehoni ihan oikeasti kuntoon?

Mutta se vaatii henkistä kanttia, sekä koko ajattelutavan muutosta eikä se tapahdu hetkessä. Itselleen pitää antaa aikaa ja armoa, niin tuloksia syntyy nopeammin.

Suhtaudun tähän äärimmäisellä mielenkiinnolla ja uskon, että sen vuoksi saan pysyviä tuloksia. Tutkin ja maistelen erilaisia vaihtoehtoja ja kuuntelen itseäni ja omaa kehoani. Pidän mieleni virkeänä tekemällä hyvältä tuntuvia asioita niin pysyy henkinen puoli balanssissa.

Jaahas, sauna kutsuu! Tämäkin kirjoitus jäi pintapuoliseksi raapaisuksi mutta lupaan paneutua syvemmin, kun nyt malttaisin tähän tietokoneelle istahtaa joskus kauemmaksi aikaa kuin muutamaksi minuutiksi.

Nähdään!

Randoria randoria!

Yksi parhaista tavoista oppia judoa on randori ja kilpaileminen. Tekniikat joutuvat todelliseen testiin tositilanteessa, kun uke ei olekkaan niin yhteistyökykyinen vaan pistää vastaan.

Itse olen kehittynyt tässä vuoden aikana jo paljon pystyrandorissa. Asento on parantunut, otetaistelu parantunut, mutta yksi tärkein tekijä puuttuu: rohkeus yrittää kunnolla.

Yritykseni jäävät puolitiehen, tai en tee niitä ollenkaan. Koukin jaloilla, mutta isot heitot eteenpäin ovat minun kohdallani sula mahdottomuus, koska en vain saa käännettyä itseäni vaikka olisi kuinka paikka auki. Jokaisen randorin jälkeen harmittaa jos olen ollut liian passiivinen.

Joskus tulee niitä hetkiä, kun uskaltaa ravistella kunnolla ennen käyttöä mutta ihmeen harvoin siihen nähden että olen kuitenkin säännöllisesti treenannut pari vuotta. Olen vähän yrittänyt pohtia, mikä on tämä iso henkinen este joka pitää käteni sidottuina? Mutta ei siitä taida selvitä kuin treenaamalla, treenaamalla, ja vielä kerran treenaamalla.

Tiedostan toki olevani aloittelija vasta judourani alkutaipaleella, mutta haluan ajoissa puuttua tähän ongelmaan.
Eräs ongelma on viime aikoina tosiaan ollut tuo vuosi sitten puhjennut astma. Se ei ole mikään tekosyy, mutta on tässä vuoden aikana tiputtanut kunnon ihan olemattomiin. Keuhkojen tilavuus on lääkärin murto-osa siitä, mikä minun ikäiselläni naisella kuuluu olla. Ja kuuleehan sen tatamilla, kun muut eivät ole vielä pisaraakaan hikeä vuodattaneet tai hengästyneet, minä puuskutan ja vingun kuin veturi. Hävettäähän se aika paljon vaikka syy on ihan luonnollinen eikä kyse ole laiskuudesta tai varsinaisesti huonosta kunnosta.

Mutta valoa on näkyvissä! Kortisonikuuri aloitetaan piakkoin, ja ne jumalaiset lohduttavat sanat lääkäriltä: Kun hoito on oikea, lääkitys kohdallaan, en edes huomaa jatkossa olevankaan mitään astmaa! En kuulemma tarvitse edes avaavaa lääkettä kun tulehdus keuhkoissa saadaan hallintaan ja tasapainoinen hoito alulle. Toivon koko pienestä sydämestäni että asia todella olisi noin, ja että saisin takaisin sen vanhan Katrin joka juoksee tatamilla 85-kiloinen ukko reppuselässä ja tikkaa punnerruksia menemään vaikka kuinka paljon.

Nyt kun olen saanut toivoa, etten joudu ikuisesti olemaan tämä huonokuntoinen, väsynyt ja hapenpuutteesta kalpea raihnainen akka, olen päättänyt satsata tähän randoripuoleen tästä lähin enemmän!

Ja nyt näyttää myös sitä, että on ilmaantunut omalta kurssilta samalla tavalla kilpailemisesta kiinnostunut, joten ehkä myös parin hankkiminen kilpatreeneihin helpottuu jatkossa! Tästä olen enemmän kuin iloinen, sillä samanhenkisen motivoituneen parin löytäminen on oikeasti vaikeaa ja yksikin sellainen on suorastaan kultakimpaleen arvoinen.

Olin itse asiassa eilen vierailemassa kilpailijoiden randoritreeneissä katsomassa kuinka keuhkot kestävät, ja yllättävän hyvin meni! Muutaman ekat randorit teki tiukkaa, ja avaavaa piti käydä imaisemassa mutta sitten kun avaava aukaisi keuhkot ja lihakset lämpenivät niin ranttu toisena jälkeen tuntui koko ajan paremmalta ja rennommalta.

Kuntohan on oikeasti aika huono, lihasvoimaa on kadonnut aika paljon mutta tästähän sitä sitten noustaan kohisten. Mikään ei kehitä paremmin oikeita lihaksia oikeassa paikassa kuin lajitreeni.

Ranttutreenien jälkeen fiilis oli aivan mahtava! Jotenkin se tunnelma kilpailijoiden treeneissä on niin hieno, kun tatamin pauke kuuluu varmaan hätilään asti ja kaikki tekevät täysillä. Ei voi kuin silmät pyöreänä ihailla kokeneiden tasokkaiden kilpailijoiden kykyjä.
Tekemisen meininki on ihan huikeaa niissä treeneissä ja jo pelkkä tunnelma antaa itselle motivaatiota ja voimaa yrittää vielä enemmän ja vähän kovempaa.

Joskus kesällä kävin kilpailijoiden uchikomi-treeneissä ja silloinkin fiilis oli treeneissä upea. Ja se tunne, kun ajaa treenien jälkeen kotiin kaikki lihakset hellänä, mustelmia kroppa täynnä ja viileä juomapullo kädessä, kaikkensa antaneena on ihan parasta kaikessa.

Vauhti ja tahtihan niissä treeneissä on kova, mutta kyllä siellä tälläinen tavallinen tallaajakin pärjää kohtuudella kun on oma pari mukana ettei nyt sentään tarvitse niitä konkareita vastaan matsata, paitsi jos sattuu olemaan oman kokoista kilpailijaa matolla.

Nyt vaan kerta viikkoon kun käy niissä kisatreeneissä vääntämässä randoria oman jatkokurssiharkkojen lisäksi niin luulisi jossain vaiheessa löytyvän jo vähän tatsia siihen matsaamiseen.

Eilen ajellessani niistä ranttutreeneistä kotiin ajattelin että luojan kiitos olen löytänyt tämän harrastuksen. Kuinka kiitollinen olen oikeasti koko maailmankaikkeudelle siitä, että motivaatio ja into ovat pysyneet, ja olen rohkeasti jaksanut yrittää, oli sitten onnistumista tai epäonnistumista. Kuinka kivaa on kuulua tälläiseen yhteisöön, käydä vääntämässä pää punaisena matsia matolla, käydä kilpailemassa, järjestää saunailtoja ja olla meiningeissä mukana muutenkin.

Ihan todella voin sanoa, etten muista koskaan olleen sellaista fiilistä ennen treenjä etten jaksaisi lähteä tatamille. Joskus on treenejä, jolloin on väsynyt, on joku paikka kipeä tai muuten voimaton olo, mutta niistäkin on aina selvitty kun tekee parhaansa kuitenkin, vaikka se ei aina ihan täysillä tekemistä olisikaan.

Toivottavasti näin on jatkossakin, ja toivon että terveys kestää, rohkeus riittäisi käydä kilpatreeneissä ja motivaatio säilyisi hyvänä! Hellästi ripustan hyvin palvelleen judogini treenien jälkeen kuivumaan odottamaan seuraavaa kertaa ja taas ennen nukkumaan menoa mietin mitä voisin parantaa seuraaviin treeneihin, elän heittoja mielessäni uudestaan ja uudestaan ja aina päätän että ensi kerralla vielä kovemmin, vielä keskittyneemmin ja vielä suuremmalla intohimolla.

Palaillaan!

Hyvästi herkut..

Terve taas täältä maaseudun rauhasta. On pakko kirjoittaa kipeästä aiheesta joka koskettaa sydäntäni syvältä, nimittäin kielletyt herkut.
Kaikki minut tuntevat tietävät, että olen melkoinen suklaasyöppö. Rakastan kaikkea makeaa ja ihanaa!
Olen tehnyt herkkulakkoja useita, ja aina ne päättyvät viimeistään sillä hetkellä kun kaupassa yritän salakavalasti hiipiä suklaahyllyn ohi. Mutta se houkuttelee aina luokseen, kuin ohimennen, ja aina se pieni piru olkpäällä kuiskaa että ota ota, ei yksi haittaa!
Ja niin voi taas sanoa hyvästit herkkulakolle.

Tässä pari vuoden sisään paino on sahaillut muutamalla kilolla, mutta kun olen aika pienehkön kokoinen, se tuntuu heti. Ehkä parhain olo on ollut silloin kun painoin 53-54 kiloa. Se oli aikana ennen astmaa kun jaksoin hölkötellä metsäteillä koirien kanssa tämän tästä ja herkut eivät haitanneet koska liikuin paljon enemmän kuin nyt..
Tällä hetkellä vaaka näyttää sellaista 57-58 kiloa. Ei missään nimessä paha, tässä ollaan siis juuri painoindeksin parhaimmassa kohdassa eli normaalipaino pituuteen nähden.

Mutta olo ei ole hyvä. Olen tutkiskellut tässä vuosien saatossa erilaisia luontaisesta parannuksesta kirjoittavia artikkeleita, kirjoja ja nettisivuja ja sellainen syyllinen pieni kouraisu tuntuu aina sydämmessä, kun ajattelen ruokavaliotani..

Luonnonmukaisesti ajateltuna ruokavalio on yksi suurimmista terveyden ylläpitäjistä. Jos välttelet sokeria, valkoista vehnäjauhoja ja lisäaineita, olet jo hyvällä tiellä! Ruokavaliolla on itse asiassa aivan älyttömän suuri merkitys. Osa sairauksista voidana parantaa pelkästään ruokavaliota muuttamalla. Syömällä terveellisesti vaikutat sekä kehoon että mieleen todella paljon.

Miksi hyvän ruokavalion ylläpitäminen on silti niin vaikeaa?  Itse olen pyrkinyt aloittelemaan terveellisempää elämää ihan sillä, että lisään kasviksia lautaselle paljon. Siinä kuin huomaamatta tulee syötyä kasviksia, ja vaistomaisesti jättää sen muun suolaisemman ja rasvaisemman osion ruokalautasella vähemmälle.

Tämä onkin toiminut aika hyvin, nyt kun työpaikkani on lähellä kotia ja käyn kotona tekemässä ruokaa ja syömässä, JOS ehdin. Käytännössä tämä tarkoittaa siis sitä, että liian usein tulen aamulla töihin, olen koko päivän syömättä, menen ennen treenejä kotiin, kaavin hädissäni suuhun mitä sattuu ja sitten tatamille hikoilemaan puoleksitoista tunniksi. Juu, ei kovin terveellistä..

Eli tavallaan halu ja motivaatio syödä hyvin on kohdallani ihan jees, mutta toteutus ontuu pahemman kerran.
En osaa suunnitella syömisiäni tarpeeksi hyvin. Syön ehdottomasti liian harvoin, pari kertaa päivässä maha täyteen ja that's it. Sehän on selvää, että ei siitä kovin hyvä olo tule!

En tiedä miten onnistuisin suunnittelemaan koko viikon syömisen niin hyvin, että homma pysyisi hanskassa.
Jep, ravintoterapeutti voisi auttaa, mutta tällä hetkellä rahatilanne ontuu myös sen verran että pakko odottaa parempia aikoja.


Tiedän varsin hyvin, että oloni parantuisi huimasti oikealla ruokavaliolla, jopa astma saattaisi helpottaa!
Onneksi minua ärsyttää tämä saamattomuuteni päivä päivältä enemmän ja uskon että lopullinen hermostuminen tähän välitilaan on hyvin lähellä.

Nyt olen kaksi päivää ollut syömättä mitää herkkuja ja toivon että tämä tästä jatkuisi samoilla linjoilla. Olen huomannut kuinka huono olo herkkujen syömisestä tulee ja toivoisin niin kovasti että saisin selkärankaa pitäytyä hyvässä ruokavaliossa jatkossa. Judo on kuitenkin niin rankka laji, että jos haluaa palautua kunnolla treenien jälkeen on syömisten oltava kunnossa. Ja bonuksena paino tippuisi sen muutaman kilon jotta olo olisi taas tasapainoinen ja hyvä, iho ja hiukset kiittäisivät ja energiaakin olisi rutkasti enemmän..

Muuten yleinen terveystila urheilua ajatellen on vähän huonosti. Kohta vuoden kestänyt allerginen nuha ja vajaa vuosi sitten puhjennut astma vaikeuttavat koko elämää yllättävän paljon. Öisin on vaikeaa nukkua koska henkeä ahdistaa ja nenä on tukossa, päivällä suuta kuivaa kun joutuu hengittämään suun kautta. Treeneistä ei tahdo tulla mitään vaikka kuinka ottaisi avaavaa lääkettä, ja jos astmakohtaus pääsee päälle niin kädet ja jalat puutuvat niin ettei jaksa enää juuri mitään.

Voimat ja lihakset ovat aikalailla kadonneet, kaikki liikkuminen tuntuu pahalta koska happi ei kulje.
Lääkärin mukaan kyseessä on jonkinasteinen infektioastma ja kohta alkaa kortisonikuuri jolla yritetään saada keuhkot balanssiin taas. Rukoilen niin kovasti, että asia saataisiin hoitoon jotta liikunta alkaisi maistua taas hyvälle ja sitä myöten energiaa ja voimaa palaisi kehoon! Vaikka treenien määrä ja kovuus ovat kasvaneet, on mun kunto sitä vastoin laskenut, se on enää kolmasosa siitä mitä vielä vuosi sitten ja se masentaa aika paljon.

Koko keho on tällä hetkellä sellaisessa hälytystilassa ja nyt teen parhaani jotta tilanne tasaantuisi ja liikunta maittaisi taas hyvältä.

Onneksi olen jaksanut käydä poikkeuksetta treeneissä astmasta huolimatta ja joskus on myös sellaisia kertoja ettei kohtausta tule ja olo on kaikinpuolin hyvä. Sellaiset treenit ovat ihan mahtavia ja ne antavat motivaatiota jaksaa nekin treenit, jolloin henkeä ahdistaa koko ajan eikä jaksa edes yrittää kunnolla heittää.

Joulukuussa on edessä vihreän vyön koe, jännittää jo nyt aika paljon. Nyt pitää alkaa opiskelemaan kunnolla eri tekniikoita ja niiden nimityksiä. Minulle henkilökohtaisesti  tuo mattopuoli on vähän vaikeampaa kuin pystyssä oleminen. Olen siis pystyihmisiä, tykkään heittää ja olla heitettävänä ja vauhdikkaat pystytreenit ovat niitä kaikkein mieluisimpia!
Mattotekniikoista pidän myös, mutta jostain syystä se pystyjudo kiehtoo eniten.

Onneksi meikäläisen ryhmässä on myös pari kevyempää miestä. Ainoana naisena kun se ongelma on monesti siinä, että parit ovat paljon painavampia kuin itse. Toisaalta se on hyvä, silloin oppii ronskimmat otteet ja pakko tehdä hyvällä tekniikalla, koska huonolla tekniikalla ei 20 kiloa painavampi liiku mihinkään.
Ja kun ne ukot ei tälläisen hyttysen otteista ihan heti mene rikki, niin uskaltaa joskus vähän ronskimmin tehdä kuristukset ja muut, vaikka yhä edelleen yksi suurista heikkouksistani on liiallinen myötunto! Ei kovin kamppailuhenkistä himmailla sen takia että pelkää liikaa satuttavansa toista. Pitää vaan luottaa siihen että kyllä se sitten taputtaa jos pahalta tuntuu. Otteet on monesti silti aika tyttömäisen hentoja, mutta kyllä sieltä monesti se "karski-Katri" herää eloon kun tarpeeksi alkaa kiukuttamaan löysät ja heikot otteet.

  Alkuaikoina sitä paini ennakkoluulottomasti jos jonkinpainoista vastaan, mutta nyt kun vauhti ja osaaminen on vähän alkeiskurssista kasvanut pyrin valkkaamaan pariksi aina edes vähän kevyempiä äijiä koska loukkaantumisen riski on oikeasti aika paljon isompi jos toinen on huomattavasti painavampi ja vahvempi.

Olen huomannut että se tekemisen opettelu on vähän helpompaa kun ei tarvitse polvet tutisten yrittää heittää 85-kiloista miestä vaan siihen saa sitä vauhtiaki mukaan kun on "vain" 5-10 kiloa paivavampi uke.

Minusta se tekee hyvää, että äijät leipoo kuonoon tämän tästä, sitä saa lisää sellaista sisua kun aina häviää ja aina on altavastaajana. Silloin varsinkin kilpailuvoitot tuntuvat ihan äärimmäisen hyvältä, kun 99 prosenttia ajasta aina häviää, ja sitten kun sen yhden kerran tulee matsissa voitto, ai että sitä ylpeyden tunnetta! Tekisi mieli puhallella serpentiiniä ilmaan ja soitella trumpetilla voittolaulua. No ei vaines.
Molemmat opettavat kyllä tässä lajissa yhtä paljon, sekä voitto että häviö. Häviöstä oppii parhaiten sen, mitä kannattaa harjoitella vastaisuudessa, voitoissa taas oppii niitä omia vahvuuksia.
Vielä ei ole kehittynyt sellaisia kunnollisia lempitekniikoita, ehkä heitoista se mitä tykkään tehdä on morote seoi nage pystyssä sekä polvillaan, sekä ko uchi makikomi, myös harai goshi tuntuu hyvältä.

Kaikissa tekniikka on vielä melkoista runtelua ja se horjuttaminen on iänikuinen ongelma, mutta eipä tässä oranssivöisenä voi nyt olettaakaan että tekniikat olisivat täydellisiä, pääasia että halu harjoitella on kova!

Kilpailutekniikat kehittyvät ajan kanssa kun vaan sinnikkäästi käy kilpailuissa, tuli vastaan sitten sinistä tai mustaa tai oranssia. Ja ajan myötä kehittyvät ne omat lempijutut joita sitten osaa suunnitelmallisesti yrittää matsissa sen sijaan että menee koko ajan askeleen toista jäljessä.

Judo kiinnostaa onneksi minua ihan kaikilta osin. Koska henkiset ominaisuudet ja psykologia on eräitä sydäntä lähellä olevia asioita, on äärimmäisen kiinnostavaa tarkkailla itseään ja kehittymistään jatkuvasti sellaisessa lajissa jossa näitä ominaisuuksia tarvitaan yhtä paljon kuin fyysistä osaamista ja tekniikkaa.

Kamppailija sisälläni kasvaa koko ajan ja toivo että kehitysuuntani on oikea tässä lajissa. Nyt laitan ruokavalion kuntoon ja hoidan astman balanssiin niin luulen että tämä tästä vielä paranee entisestään!

Palataan taas, heti kun ehdin kirjoitella. See you!